sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Sunnuntai

On niin ihanaa lukea muiden blogeja jossa kerrotaan mukavista sunnuntai aamuista.
RAUHALLISISTA, pitkään yöpuvuissa viihtyvissä pikkulapsista ja
joissa koko perhe yhteistuumin syövät uunituoretta äidin leipomaa leipää.
Ihanan raikkaat kuvat herkistävät koko mielen.


 Meillä aamut ovat vähän toisenlaiset.
Sunnuntai ei poikkea mitenkään muista aamuista.
Yleensä pikkumies herää ensin.
Kirkkaan auringon aamusäteet kohdistuvat suoraan termiitin silmiin.
Hän höhöttää ja nauraa itsekseen, kunnes kyllästyy.
Seuraavaksi hän huutaa siskoaan hereille.
Sitten onkin vuorossa peittojen ja tyynyjen lattialle heitto.
Tutit seuraavat peittojen perässä.
Tässä välissä "äiti" - sana alkaa kuulua.
Jos siihen ei saada mitään kaikua takaisin, "äiti"-sana huudetaan paaaljon kovemmin.
Huomattavasti kovemmin.
Yleensä uninen äiti ei millään tahtoisi nousta lämpimän peiton alta pois ja toivoo mielessään "jospa ne vielä hetkeksi nukahtaisivat uudelleen" ja yrittää ummistaa silmiään.


Mutta termiitit ovat fiksumpia kuin äiti.
Vuorossa on "kakka"- sanan käyttö.
Ja siitä se aamu alkaa.
Siinä luulossa, että isot tavarat on tulleet tai tulossa vaippoihin.

Aamupalalla vaaditaan milloin mitäkin.
Isompi neiti maitoa, PAAHDETTUA leipää ja varsinkin ilman mitään päällisiä.
Termiittien toivomuksena on normaalisti "kakao", "lei- pä.".
Ja niistäkin alas menee vain kaakao.
Leipä kaakaon seassa soseutettuna.

Hyvä kun aamupalapöydästä on päästy ja äidin oma kahvi juosten juotu,
pikkuneiti alkaa toistamaan sanaa "ulosch" ja "kiikka".
Hirvittömällä tohinalla porukka ulos ja keinumaan.
Välillä ulkoiluhetkiä onneksi piristää naapurin emäntä jonka kanssa saa pienissä sykleissä vaihtaa kuulumisia.
Välillä kun on katsottava termiittien perään, jotka hakkaavat toisiaan kepeillä, syövät hiekkaa tai muuten vain ovat kadoksissa.

Ulkoiluhetken jälkeen taas kovalla tohinalla sisälle ja ruokaa tekemään.
Pikkumies huutaa kurkku suorana jo hellan vieressä kun J-Ä-R-K-Y-T-T-Ä-VÄ nälkä murisee vatsassa eikä hassu äiti ymmärrä ollenkaan että NYT "minä tahdon ruokaa".
Neitejä tässä perheessä saa suostutella ja vetkutella syömään edes jotenkuten.
Minimieheni rauhoittuu onneksi huudossaan, kun puolet lautasesta on mennyt kitusiin.

Kun vatsa on täytetty mahtavalla juhla-aterialla,
Matti on käynyt heittämässä hiekkaa silmiin ja armoton väsytaistelu alkaa.
Välillä zetaaminen käy nopeasti, välillä taistelu on armoton.
Vielä tähän mennessä äiti on voittanut jokaisen taistelun.
Sekin aika varmasti tulee, kun äitin voittoputki katkeaa.


Hetki isomman neidin ja äidin kanssa alkaa.
Välillä "netpliks" kiinnostaa neitiä enemmän ja äidin kiinnostus kohdistuu ompelun ääreen.

Kun hiekat termiittien silmistä on kaikonneet, alkaa "aamuinen" rumba jälleen uudelleen.
Ruokaa, "ulocsh" ja sisälle syömään.

Välillä tuntuu että olo ja mieli kaipaisi jo töihin.
Tämä jokapäiväinen oravanpyörä katkeisi ja rutiineihin tulisi jotain muutoksia.

Tarkkaan mietittyäni asiaa mieli kuitenkin muuttuu.
Tajuan, että tämänhetkinen aika ei toistu enää koskaan.
Koskaan lapset eivät ole enää pieniä.
Suunta on vain ylöspäin.
Jossain vaiheessa lapseni sanoo minulle, "mennäänkö äiti ulos?"
Jossain vaiheessa lapseni tekee itse leivän, eikä tarvitse enää edes maidon kaatamisessa apuani.

Tämä on se minun elämäni, perheeni.
Ja siihen kuuluvat rakkaat ystävät.
Nyt on aika nauttia joka hetkestä.

Toisilla perheillä on rauhalliset sunnuntai hetket.
Meidän perheessä on hullu-hulina hetket.
Se on meitä! Hullua ja hulvatonta! 
Sekamelskaa ja kaaosta.

Nyt tuli pitkä sepustus vain muutamalla kuvalla.
Se, joka sen ajatuksella jaksoi lukea, pitäisi saada mitali.
Kaikenkaikkiaan, oikein ihanaa alkavaa viikkoa!
 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti